Kontaten kotiin

Näkymät treenien jälkeen. Konttaan kotiin.

Tänään kipaistiin päiväreenit hallilla. Koiria kaksi. Lopputulemana hyviä juoksareita, reidet hapoilla ja iloisia koiria. Hyvä päivä.

Lumon kanssa juostiin puomeja ja harjoiteltiin niiltä loivasti vasemmalle kääntymistä. Onnistui kivasti. Lisäksi tehtiin pätkiä kentällä olleesta radasta, pakkovalssia ja niistoa ainakin osui sille. Taika teki koko radan 20 estettä läpi kerrasta nollana, joten sitten tehtiin persjättöreeniä (ohjaajalle, Taikahan osaa) ja kokeiltiin vähän erilaisia kuvioita. Sai taas juosta tosissaan. Alla pätkä Lumon treeneistä, lähinnä juoksareita:

kliks juutuubiin

Tuplattu Tampere

Palkintoposeeraus!

Viime viikonloppu oli kisaviikonloppu. Tekisi mieli sanoa, että pitkästä aikaa, mutta varsinaisesti aika ei ollut sen pidempi kun tauot meidän kisojen välillä aktiivisen kisakauden ulkopuolella muutenkaan. Perjantaina kävin ottamassa Taikan kanssa kouluttelun yhteydessä muutaman toiston puomia, mutta muuten se ei ollut nähnytkään agilityesteitä viiteen viikkoon. Omakin valmistautumiseni lauantaiaamun kisapäivään oli jokseenkin kyseenalainen pe-la yönä, mutta niillä mennään mitä on jaettu.

Lauantaina kisapäivä alkoi siis kymmeneltä kotihallilla. Molemmat radat joille olin ilmoittaunut olivat agilityratoja. Huonosta valmistautumisesta huolimatta (tai johtuen) ei jännittänyt ollenkaan, olin ihan coolina kisapaikalla. Käveltiin ulkona, lämppäiltiin sisällä tyhjällä kentällä, juttelin kavereiden kanssa. Ensimmäinen rata tuli pian, rata oli oikein hieno ja olin tyytyväinen meidän menoon. Hyvä kontakti puomille. Nollalla maaliin ja vielä sijalle 3/26. :)

Toiselle radalle lähtiessä tunnelma oli hilpeä ja vähäsen väsynyt. Lämppäiltiin taas Taikan kanssa sisällä pakkasen takia, lämppäilin itseäni ja join kahvia. Eniten radassa epäilytti puomilta melkein 180 asteen käännös putkeen (ottaako 2o2o) ja pari teknistä juttua. Kaikki sujuivat ja juokseminen tuntui hyvältä, Taika tuntui hyvältä. Nollalla maaliin ja pallille 5. Jo toinen tupla peräkkäisissä kisoissa, mikä on mulle merkittävää. Lähinnä siksi, että ennen mulla ei ole pitänyt hermo tehdä kahta nollaa peräkkäin. Ehkä kisahermoissa on tapahtunut jotain edistystä, tai sitten olen ollut tarpeeksi väsynyt parissa viime kisoissa etten ole tajunnut jännittää. Hyvä fiilis jäi kisoista joka tapauksessa!

Epäonnistumisen mahtavuudesta

Aina jos multa kysytään mieleenpainuvimpia/mahtavimpia hetkiä agilityn parissa, tuppaan kertomaan mun ensimmäisistä maajoukkuekarsinnoista 17-vuotiaana vuonna 2013. Ei siksi, että olisimme olleet huippuja, tai päässeet finaaliin, tai kymmenen parhaan joukkoon tai muuta vastaavaa. Siksi, että mulle oli henkilökohtaisesti valtava saavutus päästä maajoukkuekarsintoihin Taikan kanssa, yhtenä ainoista alaikäisistä paikan päällä. Siksi, että kyseessä oli mun ensimmäiset aikuisten arvokisat. Siksi, että oltiin noustu vasta edellisenä syksynä kolmosiin mun koiran kanssa jonka agilityuraan ei kukaan ylipäätään alun perin uskonut. Ja eritoten siksi, että meille jäi karsinnoista niin paljon parannettavaa ja tein siellä yhden suurimmista virheistä minkä voi kisoissa tehdä: lipsuin kriteeristä.

Kriteeri. Varsin tuttu asia agilitykoiran kouluttamisessa, ja eritoten usein tulee esille kontakteista keskustellessa. Niin tuli kyseisissä kisoissakin. Jännitys oli valtavaa, halu päästä aikaan oli valtava ja päätin vain pyrkiä niin nopeaan suoritukseen kuin mahdollista. En antanut pysäytyskäskyä puomille, koska luotin Taikan osuvan siihen joka tapauksessa kuten se yleensä osuu vaikka päättäisikin olla pysähtymättä. Lipsuin ensimmäisen kerran kisoissa puomikriteeristäni, en käskyttänyt vaan vedätin ja Taika loikkasi puomin kontaktin yli ensimmäistä kertaa kisoissa. Ja siitä alkoi meidän puomiongelmat kisoissa, jotka kantavat yhä tähän päivään asti. Miksi tää on sitten musta niin hieno muisto?

Koska täydellisyys on tylsää. En jaksaisi lähteä treeneihin ajatuksella, että no me osataan tämä jo eikä ole mitään treenattavaa, käydään nyt juoksemassa toi rata. Rata, jossa ei ole yhtään perkele-kohtaa, on huono rata. Tylsä. Ei herätä mitään tunteita kisoissa, ei liiemmin treeneissäkään. Perkele-kohdat on niitä kohtia, kun agilityn huumaava vaikutus nousee esiin ja adrenaliini virtaa. Ja kontaktien opetus on ollut mulle yksi suuri perkele sen jälkeen kun 2013 pilasin ne MM-karsinnoissa. Kontaktien onnistuminen kisoissa nyt on niin suuri motivaattori, että löydän itseni kisaamasta ja yrittämässä aina vaan uudestaan ja uudestaan, että saisin ne toimimaan kuten haluan.

Lumon kanssa kaikki on tällä hetkellä yhtä perkelettä. Ja tämä täysin positiivisessa mielessä. Lumo on raakile, jonka kanssa mikään ei ole radalla tylsää ja itsestään selvää. Jokainen rata on haaste, jokainen onnistuminen on valtavan keskittymisen takana. Ja juuri sen takia agility on Lumon kanssa tällä hetkellä mielettömän palkitsevaa. Radalle lähtiessä en koskaan tiedä onnistuuko homma. 99% kerroista se ei onnistu. Koirahan ei tätä tiedä, koska mun koulutusperiaatteisiin ei kuulu koiralle epäonnistumisista kertominen. Mutta se tunne kun epäonnistuu surkeasti, treenaa ja jonain päivänä onnistuu. Se on se mitä varten itse teen tätä. Perkele on parasta. Ja vielä parempaa se on kiihkeän, nopean koiran kanssa, koska niitä tilanteita tulee useammin kuin 7,5-vuotiaan tasaisen aikuisen kanssa.

Huomenna meillä alkaa uusi treenivuosi yli kuukauden tauon jälkeen. Pisin agilitytaukoni melkein seitsemään vuoteen! En malta odottaa radalle pääsemistä, Lumon huutoa ja reisiä hapoilla. Ja se on parasta.

 

Pintaa syvemmältä

Tiedossa totaalista tajunnanvirtaa aiheista agility, taukojen merkitys, hetki ja elämä yleisesti. Vielä pääsee pakoon jos ei halua tietää mitä täällä päässä liikkuu sen tarkemmin.

Olen miettinyt viimeaikoina harrastajastatustani. Yksi ystävä kysyi viime viikolla olenko koiraharrastaja vai agilityharrastaja. Tietyllä tapaa vastaus on ilmiselvä: tottakai olen koiraharrastaja, koska minulla on koiria ja harrastan niiden kanssa. Koiraharrastus ei ole jotain, minkä voi asettaa hyllylle odottamaan sitä päivää, kun taas kiinnostaa. Koiraharrastus tai koiran kanssa harrastaminen on koko ajan läsnä, se on 24/7 mukana elämässä joko konkreettisesti tai ainakin ajatuksen tasolla. Koko ajan pitää miettiä kuinka monta tuntia on jo ollut pois, voinko käydä koulusta tai töistä tullessani vielä kaupassa, onko tänään pakko ehtiä apteekkiin. Saanko koirat illaksi hoitoon jos haluan lähteä jonnekin minne niitä ei voi ottaa, mutta olen jo ollut päivän poissa. Koiraharrastus on olennaisempi osa arkea kuin mikään urheilulaji: sitä ei voi kytkeä pois päältä silloin kun ei kiinnosta.

(c) Sirpa Saari

Viimeiset kolme viikkoa olemme olleet agilitytauolla. Tai tarkemmin ottaen naalit ovat olleet, koska itse olen käynyt kouluttamassa ryhmäläisiäni. Se on kuitenkin eri asia kuin itse treenaaminen, kouluttamaan mennessäni olen siellä heitä varten, enkä itse omien tavoitteideni kanssa. Tämä on ensimmäinen totaalinen agilitytauko minulle sen jälkeen kun Lumo tuli elämääni, koska koirat ovat aina taukoilleet erikseen. Nyt tauko pamahti molemmille kerralla, koska juoksut alkoivat kerralla. Nämä myös vaikuttavat olevan oikein ekstrapitkät juoksut, koska Lumo on nyt juossut kolme viikkoa ja Taika neljä viikkoa, ja molemmat jatkavat edelleen. Odotin tauolle jäädessäni hiukan kauhulla tulevaa kolmea-neljää viikkoa, koska treenaaminen on niin oleellinen osa elämääni, ja samaan aikaan sattui vielä joululoma.

Tauko on ollut kuitenkin erittäin paikallaan. Tauon aikana on ollut aikaa katsoa taaksepäin kulunutta agilityvuotta, tai oikeastaan useampaakin. Olen kirjoittanut ylös konkreettisesti mitä olen viime vuonna saanut harrastuksesta irti, miten kisat ovat sujuneet, miten paljon sillä on ollut minulle väliä sujuvatko kisat hyvin vai huonosti. On ollut kiva huomata, että olen jo päässyt vähän lähemmäs tavoitettani unohtaa tuloslähtöinen ajattelu ja nähdä konkreettisia hyviä ja huonompia puolia kisaradoissamme. Kisajännitys on edelleen olemassa, mutta mietittyäni kulunutta agilityvuotta koen senkin helpottaneen hiukan.

Tauon aikana olen toisaalta päässyt laittamaan asioita tärkeysjärjestykseen. Kuluneena vuonna oli erittäin paljon agilityä. Monelta osin se johtui Lumon kasvuiästä 1-2 ikävuoden välillä, jolloin on paljon tehtävää agilitypuolella. Toisaalta se johtui siitä, että elän tällä hetkellä varmaan viimeisiä aikoja, jolloin minulla on kaksi kisakoiraa agilityssä, kaksi treenattavaa ja tuplasti agilityä. Rakkaus lajia kohtaan ei ole vähentynyt lainkaan määrän lisääntyessä, pikemminkin lisääntynyt. Toisaalta myös ymmärrys taukojen merkityksestä myös ihmisurheilijalle on kasvanut. Kaikkein tärkeimmistäkin asioista tulee taakkoja, jos niitä ei koskaan pysähdy katsomaan ja hengitä välillä.

Niin siitä tärkeysjärjestyksestä. Siinä missä agility toi paljon huippuhetkiä vuoteen 2015, olivat vuoden mahtavimmat hetket toisaalta jossain ihan muuallakin. Nyt alkaneena vuonna aionkin tietyllä tapaa panostaa vähemmän agilityyn, ja enemmän elämiseen. Enkä tarkoita että nämä kaksi sulkisivat toisiaan pois millään tapaa: päinvastoin. Mutta viime aikoina on tuntunut että elämä on niin paljon muutakin kuin agilityä, niin paljon muutakin kuin edes koiraharrastusta. Uskallan sanoa ääneen, että viimeisen muutaman kuukauden aikana koirani ovat olleet hoidossa joko muutaman tunnin tai pari päivääkin pitkälti joka viikko. Olen toki aivan etuoikeutettu kun lähipiiristäni löytyy paikka jonne naalit ovat aina tervetulleet hoitoon, kaikilta ei löydy. Toisaalta olen myös itse asettanut itseni tilanteeseen, jossa olen koirieni yksinhuoltaja, enkä pidä tilannetta mitenkään huonona. Viimeaikoina olen kuitenkin oppinut olemaan nolostumatta jos haluan viedä koirat hoitoon ja lähteä jonnekin ilman niitä. Totuus kuitenkin on, että kaikkialle ei voi ottaa koiria mukaan, ja vaikka voisikin niin aina ei halua. Ja se on ihan okei.

Alkavana vuonna toivon pääseväni myös matkustelemaan enemmän kuin edellisenä. Suunnitelmissa on vähän pidempääkin reissua, ja vaikka pelkään jo nyt ajatusta koirien jättämisestä hoitoon pariksi viikoksi tuntuu se toisaalta myös ihan hyvältä. Tiedän että ne viihtyvät hoitopaikassaan, ja tiedän myös että kadun myöhemmin jos jätän kaiken tekemättä siksi että agility ja koiraharrastus ja vastuullinen koiranomistaminen ja elämäntapa. Elämäntapa tai ei, niin ei kuitenkaan koko elämä. Ensi vuodelle on suunnitelmissa monia varmasti ikimuistoisia kisareissuja, koulutuksia, viikkotreenejä Lumon kanssa ja toisaalta myös kouluttautumista ihan muihin lajeihin kuin agilityyn.

Toisaalta ensi vuodelle on suunnitelmissa rennompaa otetta koko harrastukseen. Sitä tärkeintä eli arkielämää naalien kanssa, pitkiä lenkkejä, toisaalta myös loikoilua yhtenä läjänä lukemassa tentteihin. Voi olla, että vuodesta tulee agilityn suhteen vähäisempi kuin edeltäjästään. Voi olla että emme etene vuoden aikana niin paljon kuin voisimme edetä suuremmilla treenimäärillä ja kisamäärillä. Mutta koska meillä ei ole kuin se hetki mitä juuri nyt elämme, aion pitää huolen etten sano asioille "ei" tänä vuonna vain siksi, että kun huomenna on treenit ja ne jäisivät väliin. Treenejä tulee uusia. Elämää ei. (Tässä voisi olla pitkällinen pohdinta elämän jatkuvuuksista ja uskonnoista ja niin edelleen, mutta jos nyt jätän tämän tähän.)

Mitä olen muita blogeja lueskellut, tuntuu etten ole yksin ajatusteni kanssa. Useammastakin blogista on saanut kuluneen vuoden aikana lukea jopa väsymystä koko lajiin, ja itse en halua ajautua siihen pisteeseen. Siksi olenkin vaihtanut tietyllä tapaa armollisemman vaihteen päälle. Joskus se iltalenkki venyy yöhön, koska olen iltaa ystävällä. Sitten venyy. Toisaalta on ollut kiva huomata viimeisen kolmen viikon aikana että naalit ovat olleet oikein iloisia naaleja ilman agilityä. On ollut kotitreenailua tokoilun parissa, temppuilua ja lenkkejä. Ja ne ovat olleet ihan yhtä onnellisen oloisia kuin aktiivisella treenikaudellakin. Vaikka koenkin jakavani rakkauteni lajiin niiden kanssa, on niiden kyky elää sillä hetkellä käsillä olevassa hetkessä huomattavasti parempi kuin minun. Niistä voisikin ottaa oppia: kun tehdään, tehdään täysillä ja nautitaan siitä täysillä. Kun ei tehdä, ei tehdä, eikä murehdita että kun nyt pitäisi olla tekemässä ja kun kisoissakaan en ole käynyt moneen viikkoon. Mitä sitten?